Avoin kirje isälle

Hei isä,

Kuinka voit? Kuinka olet voinut? Mitä tykkäät tehdä vapaa-aikanasi? Vai onko sinulla aina töitä ja kiireitä? Vai oletko mahdollisesti työtön? tai sairaseläkkeellä? Harrastatko jotain? Näitä kysymyksiä kenenkään lapsen ei pitäisi miettiä ilman vastauksia. Yhdenkään lapsen ei pitäisi aikuisten päätösten takia kärsiä toisen vanhemman poissaolosta.

Mietitkö koskaan mitä minusta on tullut? Missä asun? Olenko naimisissa? Mihin uskon? Asunko omistusasunnossa vai vuokralla? Olenko pysynyt terveenä?

Olen tässä kuluneen vuoden aikana tajunnut, että omaa energiaansa ei kannata käyttää kaunan kantamiseen, menneisyyden murehtimiseen ja riitelyyn ilman anteeksiantoa.

Mitä isovanhemmilleni kuuluu? Minkä ikäisiä he ovat? Kaipaavatko he minua koskaan? Tietääkö veljeni ja siskoni minusta? Puhutteko koskaan minusta?

Voin sanoa että minä puhun sinusta vain kahden ihmisen kanssa, ystäväni ja äidinäitini kanssa. Oman perheeni kanssa sinusta ei olla puhuttu enää moneen vuoteen, koska äitini kanssa menneisyyteni asioiden käsittely aiheuttaisi vain pahaa mieltä.

Jo pelkästään tästä syystä monien asioiden puheeksi ottaminen on helpompaa äidinäitini sekä ystäväni kanssa. Nämä kaksi ihmistä ovat selvillä kaikesta mitä minun 25 elinvuosien aikana on tapahtunut ja kuinka ne on minusta muokannut minut.

Jokaiselle lapselle joilla on molemmat vanhemmat älkää pitäkö sitä itsestäänselvyytenä. Jokaiselle isälle vaikka jossain elämänvaiheessa ajaudutte eroon lapsestanne/lapsistanne, korjatkaa tilanne ja yrittäkää saada suhde lapsiinne. Kaikille niille joilla on samanlainen tilanne kuin minulle, tehkää aloite ja yrittäkää saada isänne ymmärtämään että te tarvitsette häntä elämäänne.

"Joku viisaampi on sanonut että isät ovat tyttölapsille ensimmäinen roolimalli miehestä ja tällä on suuri vaikutus tytön elämänkumppanin valintaan sekä luottamukseen ja itsetunnon kehitykseen"

Vain elämää, vain muutama viikonloppu kilo haalittu ja vain muutaman huippu tyypin seura.

Huhhuh...Yleensä viikonloppuna kiireet vähenee ihmisillä, mutta minulla ei ainakaan tämä pätenyt tänä viikonloppuna. Oli niin paljon menoa ja meininkiä, että meinannut perässä pysyä. Perjantaina menin melkein viikon loman jälkeen töihin. Oli normaalia kiireettömämpi työpäivä ja energiaa oli vielä työpäivän jälkeenkin, joten kuntosalille lompsis. Mulla on aina ollu vähän vaikeutta salilla saada tuloksia itsekseen ja tälläkin kertaa sain tuskin sykettä nousuun alkulämmittelyjen jälkeen. Tosin paljolti keskityin polviin ja polvien lihasten aktivoimiseen, mutta eiköhän se tästä taas lähde. Pikkuinen vahinkokin kävi vasemman polven kanssa, kun tein askelkyykkyjä. Kolmannella askelkyykyllä polveni meni pois paikoiltaan ja levisin lattialle koko 80 kg ruhoni kanssa. Kaverini vähän säikähti tätä ja sanoin että tätä tämä oli silloin pikkutyttönä. Onneksi kyseistä tapahtumaa ei ollut kukaan muu näkemässä ja tästä hetkestä lähtien pelko ryhmäliikuntatunneille osallistumiseen kasvoi. Tosin eihän sille sitten mitään voi. Tämän jälkeen keskittymiseni herpaantui ja olin valmis lähtemään kotiin tai oikeastaan kaverilleni. Hankin polvituet kuluneella viikolla ja ne oli jalassa kun polvi petti.

Nyt päästään ehkä viikonlopun suurimpaan kohokohtaan. Meinaan tehtiin maailman parasta nachovuokaa. Tätä hypetetään kaikissa fb:n kokkiryhmissä ja täytyy sanoa että turhaan ei ole. Tästä tuli uusi ihana viikonloppu herkku. Itse en käyttänyt minkäänlaista ohjetta, koska noihin voi laittaa mitä tahansa oman maun mukaan. Joten jos ohjetta kaipaa niin sen löytää helposti googlettamalla ai fb:n kokkiryhmistä. Tätä siis herkuteltiin, kun televisiosta alkoi uusin vain elämää kausi. Voi juku, että olin odottanut tämän kauden alkamista. Hyvinhän se alkoi, kaikki artistit tekivät hyvää työtä. Eniten pidin/pidän Antti Tuiskun sata salamaa-vedosta. Aivan mahtavaa, niin menevä ja rohkea veto. Antin uusi imago on ihana piristys vaikka vanhastakin Antista tykkäsin kovasti. Odotan innolla tulevia vain elämää-jaksoja sekä toivon mukaan Antti esittää näitä vain elämää-covereita tulevilla syksyn keikoilla.

Sitten päästään lauantaihin, joka myöskin oli ohjelmaa täynnä aamusta aamuyöhön. Ensin viimeinen työpäivä ja iltavuoro. Siitä siirtyminen bussilla Turun puolelle, jossa tiedossa oli tyttöjen ilta ja hyvää ruokaa. Kokkina toimi kaverin mies, jonka ruokia ei jätä väliin mistään hinnasta. Menuna meillä oli vuohenjuusto-mansikkasalaattia, täytetyt paprikat ja valkosuklaa pannacottaa. Hallelujah, aivan törkeen hyvää ja samalla meni mun täytetyt paprikat-neitsyys. Hienoa alottaa huipulta ja siirtyä huonompaan, koska tuosta parempia paprikoita ei voi kukaan tehdä! Kiitos A! & M kiitos kutsusta ja muutamasta viikonloppu kilosta! <3 Muut tyttöset jatkoivat yö-elämään ja minä vanhuksena sukulaiseni luokse punkkaamaan. Olin aivan kuoleman väsynyt ja se ei tainnut jäädä epäselväksi. Hetken aikaa siinä höpöteltiin sukulaiseni kanssa, minä melkein jo puol unessa ja sukulaiseni hölmistyneet ilmeet kun palasin maan pinnalle ja vastailin hassusti. Ei näin...

Sunnuntaina heräsin vasta kymmeneltä! Mä en ikinä nuku kahdeksasta pidempään, I-K-I-N-Ä! Sukulaiseni oli siinä jo kerennyt nauttimaan aamupalasta ihan kaikessa rauhassa, kun minä olen räkä poskella vetänyt unta palloon. Siitä sitten herättyäni ja vaatteet vaihdettuani päätimme lähteä kirpparikierrokselle Manhattanille(isolle). Reippailtiin sinne kävellen ja hyvä niin koska, ilma oli ihanan lämmin ja aurinkoinen. Minä en kirpparilta löytänyt oikeastaan mitään. Muutama jutun koriin otin, mutta päätin viime hetkellä että en mä niitä mihinkään tarvitse. Sukulaiseni löysi ihanan kukkakuvioisen silkkipaidan. Kävimme syömässä Hansassa Greenzissä isot salaattiannokset. Suosittelen! Varsinkin broiler-seessarsalaattia! Päätimme myös käydä toisella kirpparilla, joka on länsikeskuksessa. Sieltä löysin tätin pienelle ihana yöpuvun. Menimme ja tulimme bussilla, vaikka nopeammin olisimme päässeet kävellen. Ihmisiä oli ihan hirveästi liikkeellä ja kumpaankin suuntaan bussit oli täynnä ihmisiä. Kävimme myös syömässä elnamissa(kirjotetaanko se noin). Tämä oli ensimmäinen kertani ja en ollut ihan vakuuttunut. Tietysti täytyy toisenkin kerran käydä ja tutustua muihin annoksiin, mutta asiakaspalvelunkin takia on pakko käydä useammin. Missään ravintolassa palvelu ei ole ikinä ollut näin hyvää! Tämän jälkeen sorruimme ostamaan kumpikin pienet karkkipussit Finnkinon vieressä sijaitsevista karkkikaupoista. Jälkeen päin kadutti todella paljon! Olokin oli ihan hirveä ja päätimme, että seuraavan kerran kun tekee mieli karkkia muistelemme tätä olotilaa ja olemme ostamatta karkkia, yök! Pikkuhiljaa siitä oli siirtyminen kotikonnuille, oman mirrin ruokkimista ja hellittelyä varten. Huh, siinähän se viikonloppu sitten vierähtikin. Lopuksi laitan vielä kuvia viikonlopun ruuista.

ESIKUVANI

Synnyit tarkalleen ottaen 5 vuotta 3 kuukautta ja 2 päivää minun syntymäni jälkeen. En muista olinko innoissani isosiskoksi tulemisesta, koska olin itse niin pieni. Muistan, että olit vaativa vauva, mutta kun kasvoit olit hirmu rauhallinen, ujo ja herkkä lapsi. Olit helppo etkä ikinä joutunut ongelmiin, toisin kuin minä. Olin usein kateellinen tästä sinulle. Rupesit pitämään minusta vasta 3 vuoden iässä, koska tottusit minun ronskiin tapaani olla ja tehdä asioita. Minäkin rupesin pitämään sinusta suurinpiirtein noihin aikoihin. Rakastin meidän yhteisiä värityskuvien värittelyä iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Olit jo silloin taitava värittäjä, harvoin väritit rajojen ulkopuolelle. Olet edelleen taitava, mitä sitten ikinä teetkin.

Jokainen ihminen kehittyy oletettavasti, kun ikää tulee lisää. Sinun kohdallasi on tapahtunut ihan huomattavia muutoksia positiivisessa mielessä. Olet tullut ulos kuorestasi, etkä ole enää ujo ja hiljainen. Tämä ei ole huono luonteenpiirre ollenkaan. Kun vähän yli vuosi, sitten kuulit tulevasi äidiksi tapahtui kaikkein suurimmat muutokset. Tuntui, kuin olisit vanhentunut henkisesti ainakin 10 vuotta. Olit niin reipas koko raskaudenajan ja sinusta ei missään vaiheessa näkynyt, että olisit epävarma. Itsevarmuutesi oli käsinkosketeltavaa. Olet vahvin tuntemani ihminen, jota ei pienet eikä isotkaan töyssyt ohjaa tieltä ojaan. Tiesin ja tiedän että onnistut näyttämään epäilijöille närhenmunat, että nuori yksinhuoltaja pystyy pärjäämään kun on hyvä tukiverkosto. Vaikka matkan varrella muutama on pudonnut kyydistä, on ainaki saman verran ihmisiä tullut tilalle.

Äitinä olet hellä, kaikkensa antava ja rakkautesi on ehdotonta. Poikasi silmistä näkee, kuinka tärkeä ja erityinen suhde teillä kahdella on. Sitä ei pysty tajuamaan, ennen kuin on itse äiti. Osaat myös tarpeen vaatiessa asettaa rajoja ja olla tiukkana. Olet kunnianhimoinen ja tulevaisuutesi on valoisa. Olen erittäin ylpeä siitä, että jatkoit opiskelujasi ja ensi keväänä saamme juhlia valmistumistasi ISOSTI! Olemme kaikki hirmu ylpeitä sinusta rakas pieni! Et ehkä tiennyt tätä, mutta olet suurin ja ainut esikuvani. Sinulta haluan oppia vahvuutta vaikeissa tilanteissa ja nähdä niitä positiivisiakin puolia. Haluan olla tulevaisuudessa yhtä, hyvä äiti kuin sinä olet. Haluan jatkaa värittelyä niin, kauan kun henki minussa pihisee sinun kanssasi, vaikka välillä vähän menisikin rajojen ulkopuolelle. Yhdessä pystymme värittämään tulevaisuutemme perheenä ja varmistamaan, että pienestä Tuttelista kasvaa itsevarma ja kunnianhimoinen mies, josta saamme olla ylpeitä. Olet rakas pikkusiskoni <3

- A.A

Onnellinen

Täällä on ollu hirveä tohina päällänsä, kun siskon poika (tutteli) tuli tätiä ilahduttamaan muutamaksi päiväksi. Sai äiti(siskoni) ja mamma(äitini) vähän "rentoutumista". Tosiaan tutteli oli hän lempinimensä raskausaikana ja muutaman kuukauden syntymän jälkeen. En viitsi hänestä omalla nimellään ja kuvilla vielä päivitellä tätä blogia.

Tutteli on tämän kuun loppupuolella 1 vuotta ja 2 kuukautta tasan. Ihan hirveän nopeasti on menny tämä aika. Sillon kun hän vielä massussa kellitteli tuntui että, aika menee niin hitaasti ennen syntymää. Paras ystävänpäivä oli tosiaan 14.2.2014 kun sain kuulla, että minusta on täti tulossa. En vielä siinä vaiheessa osannut ajatella miltä se tuntuu kunnes hän syntyi ja sain syliin ekan kerran. Olin korviani myöten rakastunut.

En tiedä oliko tämäkin sattumaa, mutta kun sinä ystävänpäivänä lähin kotiin bussilla (asun eri paikkakunnalla kuin perheeni) & tapani mukaan laitoin kuulokkeet korviin ja spotifyn päälle niin ensimmäinen kappale oli Robinin onnellinen. Jotenkin se hetki oli hetken aikaa epätodellinen ja tosiaan olin todella onnellinen. Tätä biisiä on siitä hetkestä lähtien soiteltu tuttelille (raskausaikana ja senkin jälkeen useasti) Joka kerta kun tutteli kuulee kyseisen kappaleen lopettaa hän välittömästi kaiken mitä hän on ennen tätä tehnyt ja rupeaa hymyilemään. Joka ikinen kerta ja tätä on tapahtunut ihan muutaman kuukauden ikäisestä asti.

Hän on aina onnellinen ja tekee kaikki ympärillään onnelliseksi. Valloittavallaan hymyllään hän saa vieraatkin ihmiset onnelliseksi. Aivan paras pieni mies, joka kasvaessaan muuttaa tätä maailmaa paremmaksi. Omalla kohdallani hän on sen jo tehnyt. Olet rakas tutteli ♡

Ps. Tutteli oli päiväunilla blogia kirjoittaessani. Ihana tuhina kuuluu aina välillä. Tais pallon potkiminen puistossa väsyttää koko pirpanan. Myöhemmin ystäväni (tuttelin kummi) tulee kylään ja lähetään vähän tokmannille shoppailemaan. Voin melkeen vannoa että pikkumiehelle tulee hankittua jotain.

Pps. Onko kukaan kattonu tätä frii-kanavalta tulevaa ohjelmaa, oho olen raskaana? Eikö nämä ihmiset muka oikeasti tiedä olleensa raskaana vai onko tämä ihan feikkiä? Tykkään kyllä suuresti kun jo vihdoinkin tämä kanava rupesi näkymään alueellani.

-A.A & Tuhiseva-tutteli ♡

Polvi-vika, tekosyy kaikkeen(ko)?

Polvi vikaisena eläminen on kaikkea muuta, kuin tekosyytä vältellä tavallisessa arjessa tavallisia asioita, joita terve polviset tekevät. Itse olin elämäni 7 ensimmäistä vuotta terve polvinen, kunnes kaikki muuttui silmänräpäyksessä ”Pysyvästi”. Olin siis ekallaluokalla kun, polvilumpioni meni ensimmäisen kerran pois paikoiltaan. Hyppäsin kennusta, kyllä! Sitä mitä lapset on vuosisatojen ajan tehnyt. Minä en tehnyt tämän jälkeen. Tästä se alkoi ja pikkuhiljaa ihan joka päivä lumpioni meni pois paikoiltaan, jos tein nopeita kääntöjä tai menin kyykkyyn. Aivan tavallisia asioita, mitä pienet tytöt tekevät. Parku pääsi joka kerta kun lumpio meni pois paikoiltaan. Joka ikinen kerta! Tästä alkoi lääkärissä ramppaamiset ja luottamukseni menetin jo näinkin nuorena lääkäreihin. Heidän mielestään on normaalia, että seitsemän vuotias lapsi itkee lähes, joka ikinen kerta kyykkyyn mennessä kun polvi lumpsahtaa ja jalat lähtee alta. Toisin sanoen siis he väittivät, että polveni on ihan kunnossa. Käytiin kolme kertaa, joka kerta polveni oli terve.

Kunnes mentiin neljännen kerran, olivat he yhtäkkiä sitä mieltä et laitetaan lähete tyksiin. Lähes välittömästi tyksin käynnin jälkeen sain leikkausajan. Olin 10 ikäinen kun polveni ekan kerran leikattiin. Jo ennen leikkausta lääkärini osasi sanoa, että ei tästä polvesta enää ”normaalia” saada. Oli siis liian myöhäistä. Tästä alkoi fysioterapiat, jotta polven surkastuneet lihakset kehittyisivät. Tässä vaiheessa en saanut luistella, pyöräillä, juosta, hyppiä tai mitään polvia kuormittavaa. Yritäppä pidätellä pientä lasta tekemättä mitään näistä. Kävelynikin oli todella huonoa ja portaat menin samalla tavalla kuin pienet lapset tasa-askelin. Tässä vaiheessa sain kateellisena seurata vierestä kavereiden yleisurheilu suorituksia. Rakastin yleisurheilua ja halusin myöskin osallistua, mutta ei polvistani ollut siihen.

Toisen kerran polveni leikattiin kun olin 12-vuotias. En edes tiedä miksi, kun jo ekalla kerralla osattiin sanoa ettei polvesta tervettä tule. Taas sama fysioterapia rumba ja jumppaamista, mistä kylläkin luistin aika paljon. Edelleen liikunnan harrastaminen koululiikuntaa lukuunottamatta oli bannassa. Kävely ja juoksu oli edelleen huonoa. Vasta 16-vuotiaana botox-hoitojen jälkeen sain ekan kerran vetää luistimet jalkaan ja hypätä pyörän selkään. Kyllä, polveani hoidettiin huulten kohotus aineella. Olin ensimmäinen ihminen Suomessa, jonka polvea hoidettiin kyseisellä aineella. Tästä hoitomuodosta oli eniten hyötyä ja vihdoinkin sain luvan liikunnan harrastamiseen. Tietysti piti ottaa huomioon polven kestävyys kaikissa rankemmissa suorituksissa. Opettelin kävelemään ja juoksemaan oikein. Polvi tuli koko ajan paremmaksi näiden hoitojen myöden. Sain muistaakseni kolme annosta botoxia ja viimeisen sain 18-vuotiaana.

Tällä hetkellä polvi on ”terve”. Lääkärillä en ole käynyt sen jälkeen kun olin viimeistä kertaa ottamassa botoxia. Nyt tänä kesänä polveni on kipeytynyt fyysisesti raskaasta työstäni ja viimeisen kuukauden aikana kipuja on ollut niin levossa kuin liikkeellä ollessa. Polvi lumpio menee pois paikoiltaan joka kerta kun laitan jalan koukkuun, mutta se ei satu enää. Ainoastaan jos teen nopeita liikkeitä niin sillon se ilmoittaa olemassa olostaan. Tästäkin syystä minun olisi pakko saada painoa pudotettua, koska ylipaino on ihan terveillekin polville kuormittavaa. Lääkäriin en ainakaan toistaiseksi ole menossa, koska tiedän jo itse mitä mun kuuluu tehdä ja jos se ei auta niin sitten menen.

Vielä haluan palata tuohon otsikkoon sen verran, että ihmiset joilla ei ole polvi-vikaa eivät voi ymmärtää täysin sitä miksi en voi kaikkea tehdä ja että se on tekosyy kaikelle. Ainakin toistaiseksi olen kykenevä sanomaan suoraan jos en jotain halua tehdä ilman että keksisin tekosyyksi polvi-vikani. Seitsemän vuotiaasta asti mulle on toitotettu että ”varo polveasi” ja edelleen se on iskostettuna päässäni. -A.A

Arska

Blogissa pääsee myös seuraamaan karvaisen kaverini ja minun yhteiseloa, joka on välillä todella auvoisaa mutta myös aivan sieltä toisesta päästä. Kissani arska on rotukissa, bengali. Turkin kuviointi on samankaltainen leopardin kanssa. Rotu kuvaus ja videot, joita löytyy youtubesta pitävät 150 % paikkansa. Minun kissani kohdalla vielä miljoonasti enemmän.

Olemme käyneet näyttelyissä, mutta totesimme ettei kumpikaan meistä oikein sovellu siihen maailmaan. Ensimmäisissä näyttelyissä ensimmäisenä päivänä mun kädet kynittiin kuin kanoja ennen vanhaan. Kyllä meillä jollekin tasolle tuli päästyä ja merkinnän sai sukutauluun. En vaan osaa näin äkkiseltään sanoa.

Arska on yhden pentueen siittänyt ja kaikki taisivat olla tyttöjä. Todella kauniita värityksiä ja yksi oli marmori, mikä on outoa sinänsä että kumpikin vanhemmista on tabbyja. Muistaakseni arskan suvussa joku oli marmori.

Peilikuva, josta vasta tajusin kuinka sokea olin ollut.

Jokainen nainen tietää sen tunteen, kun vaatekaupan pukukopissa huomaa että vaatteet kiristävät, vaikka koko on sama kuin edellisellä kerralla. Iskee paniikki, olenko tosiaan lihonut niin paljon viime kerrasta vai onko tuote virheellinen? Ei ole, voin sanoa omasta kokemuksesta. Olen pettynyt itseeni, kuinka olenkaan päästänyt itseni tähän kuosiin. Luotto vaatekauppa, jonka vaatteisiin olen aina mahtunut, mutta en enää. Tunnen oloni epätoivoiseksi ja ällöttäväksi. Näkeekö muut ihmiset minut tälläisenä? Oi miksi, olen niin patalaiska liikkumaan ja syömään monipuolisesti ja terveellisesti. Minullahan on tietoa ammattini puolesta, kuinka ihmisen kuuluu syödä? Tiedän myös että ihmisen pitää liikkua PÄIVITTÄIN, mutta siltikään en ole asialle aikaisemmin mitään tehnyt. Kohauttanut vain olkapäitäni ja lähtenyt kaupasta hakemaan herkkuja. Eihän se haittaa, jos vähän joka päivä herkuttelee ja syö höttöä. Edes vaaka ei ole saanut minua tajuamaan, kuinka vaarallisilla vesillä liikutaan. Tiedän varsin hyvin kuinka paljon minun kuuluisi painaa. Nyt siihen on tulossa muutos!

Kuukauden päivät on takana elämäntapa remonttia. Tavoitteena ei ole pelkästään seurata vaa'an lukemia ja myöskään ulkoiseen olemukseen keskittyminen ei ole tärkeintä. Tavoitteena on tehdä pysyviä muutoksia ilman diettiä. Pitkin elämäntapa remonttia lisäilen tavoitteita kun vanhat täyttyvät. Tällä hetkellä olen saanut itseni syömään viisi kertaa päivässä 3-3,5 tunnin välein. Annoskoot ovat pienentyneet ja lautaselta löytyy enemmän kasviksia sekä salaattia. Herkuttelen edelleen ja misään vaiheessa siitä en luovu. Tietysti kohtuudella ja lasken sen aina yhdeksi välipalaksi. Määrällisesti herkuttelu tarkoittaa riviä suklaalevystä tai yhden patukan verran. Joskus voin työpaikallani kahvin seurana mussuttaa pientä viipaletta kahvileipää tai kakkua. Näinä päivinä liikun myös enemmän.

Liikkumaan aloin muutaman viikon päästä siitä, kun sain ruokailut ja ajoituksen toimimaan. Ensin lähdin töihin vähän aikaisemmin, jotta kerkeisin töihin pidempää reittiä noudattaen. Pikkuhiljaa lisäilin enemmän ja enemmän aikaa kunnes kokeilin lenkille lähtöä ennen töitä. Heräsin siis aamuvuoro työpäivinä jo viideltä, jotta kerkeisin menemään 45 min lenkille ja käymään suihkussa ilman kauheaa kiirettä töihin. Kun tätä oli hetken aikaa kestänyt ja saanut muodustumaan rutiiniksi, oli aika ruveta käymään iltaisin lenkillä. Välikommentti tähän väliin: Olen aamuihmisiä ja saan paljon enemmän aikaiseksi kuin iltaisin. Tästä syystä liikkuminen iltaisin on minulle ihan täyttä pakko pullaa. Tähänkin on tulossa muutos, kun ensi viikolla aloitan käymään lavatanssikursseilla, jotka kestävät todella myöhäiseen iltaan. Toivotaan että tämänkin tavoitteen saan lyötyä läpi.

Ainoa ongelmani on tällä hetkellä kipeytynyt polvi, jonka kanssa olen ihan helisemässä. Kipua on niin levossa kuin liikkeellä olessani. Polvituen hankintaa olen miettinyt ja kylmägeeli hoitoa antanut. Kyseinen polvi on lapsuudessani leikattu kahteen kertaan,joten tiedän että syy on huono lihaskunto sekä ylipainoni. Lääkäriin ei kannata mennä, koska tiedän että he määrävät kipulääkkeita, jumppaohjeet lihasmassan kasvattamista varten sekä huomauttavat ylipainostani. Voin siis aivan hyvin itse lähteä kuntouttamaan polveani. Palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin ja kerron tarkemmin polvi viastani.

Olen myös paljon mentaalisesti miettinyt valintoja ja epäonnistumisia aikaisemmilla kerroilla tälläisissä muutoksissa. Ajatusmaailmani on muuttunut ruokaa kohtaan huomattavasti positiivisessa mielessä. Tällä hetkellä ajattelen, että ruoka on polttoainetta, jota ilman ihminen ei oletusti voi elää. Kun taas ennen ruoka ja syöminen oli palkinto, lohtu ja rentoutumis retriitti minulle. Kun kroppa ja mieli on mukana niin eiköhän näillä muutoksilla saada ihan pysyviä tuloksia. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin! -A.A