Polvi vikaisena
eläminen on kaikkea muuta, kuin tekosyytä vältellä tavallisessa
arjessa tavallisia asioita, joita terve polviset tekevät. Itse olin
elämäni 7 ensimmäistä vuotta terve polvinen, kunnes kaikki
muuttui silmänräpäyksessä ”Pysyvästi”. Olin siis
ekallaluokalla kun, polvilumpioni meni ensimmäisen kerran pois
paikoiltaan. Hyppäsin kennusta, kyllä! Sitä mitä lapset on
vuosisatojen ajan tehnyt. Minä en tehnyt tämän jälkeen. Tästä
se alkoi ja pikkuhiljaa ihan joka päivä lumpioni meni pois
paikoiltaan, jos tein nopeita kääntöjä tai menin kyykkyyn. Aivan
tavallisia asioita, mitä pienet tytöt tekevät. Parku pääsi joka
kerta kun lumpio meni pois paikoiltaan. Joka ikinen kerta! Tästä
alkoi lääkärissä ramppaamiset ja luottamukseni menetin jo näinkin
nuorena lääkäreihin. Heidän mielestään on normaalia, että
seitsemän vuotias lapsi itkee lähes, joka ikinen kerta kyykkyyn
mennessä kun polvi lumpsahtaa ja jalat lähtee alta. Toisin sanoen
siis he väittivät, että polveni on ihan kunnossa. Käytiin kolme
kertaa, joka kerta polveni oli terve.
Kunnes mentiin
neljännen kerran, olivat he yhtäkkiä sitä mieltä et laitetaan
lähete tyksiin. Lähes välittömästi tyksin käynnin jälkeen sain
leikkausajan. Olin 10 ikäinen kun polveni ekan kerran leikattiin. Jo
ennen leikkausta lääkärini osasi sanoa, että ei tästä polvesta
enää ”normaalia” saada. Oli siis liian myöhäistä. Tästä
alkoi fysioterapiat, jotta polven surkastuneet lihakset
kehittyisivät. Tässä vaiheessa en saanut luistella, pyöräillä,
juosta, hyppiä tai mitään polvia kuormittavaa. Yritäppä
pidätellä pientä lasta tekemättä mitään näistä. Kävelynikin
oli todella huonoa ja portaat menin samalla tavalla kuin pienet
lapset tasa-askelin. Tässä vaiheessa sain kateellisena seurata
vierestä kavereiden yleisurheilu suorituksia. Rakastin yleisurheilua
ja halusin myöskin osallistua, mutta ei polvistani ollut siihen.
Toisen kerran
polveni leikattiin kun olin 12-vuotias. En edes tiedä miksi, kun jo
ekalla kerralla osattiin sanoa ettei polvesta tervettä tule. Taas
sama fysioterapia rumba ja jumppaamista, mistä kylläkin luistin
aika paljon. Edelleen liikunnan harrastaminen koululiikuntaa
lukuunottamatta oli bannassa. Kävely ja juoksu oli edelleen huonoa.
Vasta 16-vuotiaana botox-hoitojen jälkeen sain ekan kerran vetää
luistimet jalkaan ja hypätä pyörän selkään. Kyllä, polveani
hoidettiin huulten kohotus aineella. Olin ensimmäinen ihminen
Suomessa, jonka polvea hoidettiin kyseisellä aineella. Tästä
hoitomuodosta oli eniten hyötyä ja vihdoinkin sain luvan liikunnan
harrastamiseen. Tietysti piti ottaa huomioon polven kestävyys
kaikissa rankemmissa suorituksissa. Opettelin kävelemään ja
juoksemaan oikein. Polvi tuli koko ajan paremmaksi näiden hoitojen
myöden. Sain muistaakseni kolme annosta botoxia ja viimeisen sain
18-vuotiaana.
Tällä
hetkellä polvi on ”terve”. Lääkärillä en ole käynyt sen
jälkeen kun olin viimeistä kertaa ottamassa botoxia. Nyt tänä
kesänä polveni on kipeytynyt fyysisesti raskaasta työstäni ja
viimeisen kuukauden aikana kipuja on ollut niin levossa kuin
liikkeellä ollessa. Polvi lumpio menee pois paikoiltaan joka kerta
kun laitan jalan koukkuun, mutta se ei satu enää. Ainoastaan jos
teen nopeita liikkeitä niin sillon se ilmoittaa olemassa olostaan.
Tästäkin syystä minun olisi pakko saada painoa pudotettua, koska
ylipaino on ihan terveillekin polville kuormittavaa. Lääkäriin en
ainakaan toistaiseksi ole menossa, koska tiedän jo itse mitä mun
kuuluu tehdä ja jos se ei auta niin sitten menen.
Vielä haluan
palata tuohon otsikkoon sen verran, että ihmiset joilla ei ole
polvi-vikaa eivät voi ymmärtää täysin sitä miksi en voi kaikkea
tehdä ja että se on tekosyy kaikelle. Ainakin toistaiseksi olen
kykenevä sanomaan suoraan jos en jotain halua tehdä ilman että
keksisin tekosyyksi polvi-vikani. Seitsemän vuotiaasta asti mulle on
toitotettu että ”varo polveasi” ja edelleen se on iskostettuna
päässäni. -A.A